Energiaviraston valvontamalli ja sähkön siirtohintojen korotukset

Keskustelu sähkön siirtohintojen korotuksista kiihtyy aina loppukesästä, kun ilmoitukset hinnankorotuksista alkavat nousta pintaan. Energiablogissa käydään hieman läpi keskustelun taustoja ja sitä, mistä hinnankorotuksissa tosiasiassa on kyse.

Miten sähkönsiirron hinta määräytyy?

Sähkömarkkinoita mukaan lukien sähkönsiirtoa ja -jakelua säädellään sähkömarkkinalaissa, jonka mukaan sähköverkon ylläpito on luvanvaraista liiketoimintaa. Samalla verkkoliiketoimintaa voidaan pitää niin sanottuna luonnollisena monopolina, sillä maantieteellisesti rajatulla verkkoalueilla voi samanaikaisesti toimia vain yksi sähköverkkoyhtiö. Olisi taloudellisesti ja ekologisesti äärettömän epätarkoituksenmukaista vetää useamman eri yhtiön omistamia sähköjohtoja vierekkäin, ja laittaa asiakkaat sitten valitsemaan mieluisen toimijan verkon.

Syntyneestä monopoliasemasta johtuen sähköverkkoyhtiöiden liiketoimintojen väliltä puuttuu yrityksille tavanomainen hintakilpailu. Ratkaisuna ongelmaan Energiavirasto on luonut laskukaavan, niin sanotun valvontamallin, joka asettaa sähkön hinnoittelulle tietyt rajat ja tarkoin määritellyt laskentakaavat.

Miten valvontamalli toimii?

Energiaviraston luoma kohtuullisen tuoton valvontamalli toimii yksinkertaistetusti seuraavalla tavalla: 1) määritellään kullekin sähköverkolle sen oikaistu nykykäyttöarvo (joka koostuu muun muassa verkkokomponenttien pitoajoista ja keski-iästä sekä muusta yhtiöön sitoutuneesta omaisuudesta), 2) lasketaan kohtuullinen tuottoaste pääoman painotetun keskikustannuksen (WACC-mallin) avulla ja 3) lasketaan kohtuullinen tuotto kertomalla 1) sähköverkon oikaistu nykykäyttöarvo ja 2) kohtuullinen tuottoaste keskenään. Kun kohtuullinen tuottoaste on tiedossa, on vain valvottava, etteivät sähkön siirtohinnat ylitä suurinta sallittua verkon tuottoa.

Sähkömarkkinalain asettamista kannustimista sekä muun muassa erilaisista asiakkaille maksettavista seuraa, että verkon ylläpidon ja kehittämisen suhteen on syytä toimia systemaattisesti ja etupainoisesti. Kun komponentteja uusitaan, kasvaa verkko-omaisuuden arvo eli valvontamalliin kuuluva sähköverkon oikaistu nykykäyttöarvo. Kun oikaistu nykykäyttöarvo kasvaa, kasvaa myös kohtuullinen tuottoaste sekä asiakkailta perittävien siirtohintojen kokonaispotti, jota valvontamallilla pyritään hillitsemään.

Toisaalta asiakkaille maksettavat vakio- ja vahingonkorvaukset liittyvät tilanteisiin, joissa joko verkkoliittymän kytkeminen viivästyy, sähkönjakelu tai –toimitus keskeytyy taikka viivästyy eikä verkkoyhtiö kykene osoittamaan sen johtuneen ylivoimaisesta esteestä. Jos tällaisia kustannuksia haluaa tehokkaasti välttää, verkkoyhtiöiden toimituprosessin tulkee olla sujuva ja sen kannattaa purkaa ilmajohtoa sekä maakaapeloida verkkoaan.

Viime vuosina Energiavirasto on pyrkinyt kehittämään valvontamalliaan siihen suuntaan, ettei verkkoyhtiöiden siirtohintojen nousua saataisiin hillittyä. Vuosia 2024-2031 koskevassa valvontamallissa on uudistettu verkon arvon määrittämisen periaatteita siten, että se lasketaan jatkossa jokaisen investoinnin toteutusvuoden hintojen perusteella, eikä jälleenhankintahinnan perusteella Valvontamallissa on myös luovuttu vuosien 2024-2027 ajaksi inflaatiotarkastuksista. Muutokset ovat johtaneet tilanteeseen, jossa sähköverkkoyhtiöt ovat uhanneet vähentää voimakkaasti investointeja. Investointien vähentäminen saataisi puolestaan vaikuttaa yhteiskuntaan ainakin välillisesti, koska koko alihankintaketjun tilauskanta pienenee.

Kun investointeja ei tehdä, myös sähköverkon kapasiteetti voi ainakin alueellisesti kehittyä odotettua hitaammin. Tällöin vaarana voi olla, että esimerkiksi vihreän siirtymän toteutuminen hidastuu, sillä sähköverkon kapasiteetin riittävyys on edellytyksenä kaikelle tulevaisuuden sähkön käytön lisääntymiselle. Toki vihreän siirtymän kapasiteetista puhuttaessa käytännön haasteet liittyvät enemmän kantaverkon kapasiteettiin, ei niinkään yksittäisten verkkoyhtiöiden investointeihin.

️Mitä tämä kaikki merkitsee?

Jotta julkisessa keskustelussa ymmärrettäisiin valvontamallin peruspiirteitä, kannattaa pitää mielessä muutama peruslähtökohta:

1. Ensinnäkin, mitä enemmän asiakkaita verkkoalueella on kilometrin säteellä, sen edullisempaa sähkö siellä on.
2. Ensimmäisestä kohdasta voidaan johtaa myös, että harvaan asutuilla seuduilla sähkö tulee kalliimmaksi.
3. Osakeyhtiömuotoisen verkkoyhtiön tulee lähtökohtaisesti aina pyrkiä maksimoimaan yhtiön voitot, eli suunnitella investointinsa siten, että sijoitetun pääoman tuotto on mahdollisimman suuri.
4. Jos tätä halutaan hillitä, valvontamalli on käytännössä se instrumentti, jonka avulla Energiavirasto voi asettaa tiukempia kriteereitä verkkoyhtiöiden tuottojen laskemiselle
5. Energiaviraston valvontamalli määrittää siirtohintojen kokonaismäärän, joka verkkoyhtiö tulee lähtökohtaisesti aina periä asiakkailta kokonaisuudessaan.

Toimivaa sähköverkkoa tarvitaan, jolloin lainsäädännön ja valvontamallin tulee mahdollistaa etupainoinen sähköverkon kehittäminen. Jos verkkoyhtiöiden ei sallita olevan kannattavia, ei meillä ole kohta pääomia eikä sen myötä myöskään sähkönkäyttäjiäkään. Jos puolestaan sähköverkkoihin ei investoida, viivästytetään myös vihreään siirtymään tosiasiallista siirtymistä.

Teksti: Tomi Rantasaari

Linkedin: linkedin.com/in/tomirantasaari/

Lähteet:

• Energiavirasto 2024. Liite 2, Dnro 3171/040300/2023. Valvontamenetelmät kuudennella 1.1.2024-31.12.2027 ja seitsemännellä 1.1.2028-31.12.2031 valvontajaksolla. Kuva 1 ja s. 7-8 sekä 18-19.
• YLE / Petri Vironen 20.11.2023: "Sähkön siirtohintoja valvovan mallin muutos kuohuttaa verkkoyhtiöitä – kuluttajahinnat tuskin kovin nopeasti laskevat" URL: https://yle.fi/a/74-20060869.